Kun näin Surkun ensimmäistä kertaa varsana, juuri silloin, kun se oli tulla tupsahtanut tähän maailmaan, tiesin heti, että tuon minä jonain päivänä haluan. Hiukan hassun värinen, hiukan hontelot jalat, hiukan liian pieni ja loppujen lopuksi aivan surkean näköinen varsa. Synnytys oli haastava ja alkoi aivan liian etukäteen. Mutta sekä emä, että varsa selvisivät, vaikka se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen taistelu tuolle kaksikolle.

Minä aloin kutsumaan heti varsaa Surkuksi. Olihan se kaikenkaikkiaan aivan surkea. Se kävi monta tautia ja sairautta läpi ja kehittyi aluksi paljon hitaammin kuin muut. Ja tavattoman pienikin se oli. Sinä keväänä oli myös kovat hallat meillä päin, mitkä tuhosivat osan sadosta. Lopulta kasvattajan kanssa ei ollut epäilystäkään nimestä: Hallansuru.

Ikäväkseni en voinut jäädä seuraamaan Surkun kasvua ja elämää - jätin hyvästit niin sille, kuin sen emällekin ja suuntasin ulkomaille. En sen kummemmin kuullut enää kaksikosta. Kerran luin netistä, kuinka sen emä oli raveissa juostessaan kaatunut ja jouduttu lopettamaan niille sijoilleen.

Ikinä en uskonut, kun juuri takaisin Suomeen palattuani näin myynti-ilmoituksen tutun näköisestä hevosesta, jonka nimi pisti heti silmään. Surku oli myynnissä ja epäilemättä ostin sen heti, näkemättä edes koko tammaa.

Surku on nyt kolmivuotias, ollut minulla vasta tovin, mutta valmis kilpakentille pienen laiton jälkeen. Vaikka sen elämän alku oli surkeaa, siitä ei hevosessa ole enää juuri minkäännäköisiä merkkejä. Surku on ystävällinen, jalo, joskin herkkä ja välillä hiukan arka - vai sopisiko sana reaktiivinen paremmin. Ja mitä olisikaan kunnon suomenhevonen ilman pientä itsepäisyyttä (jos hän haluaa mennä tuosta puskasta läpi, niin siitähän myös mennään!). Tamma on lähes kaikkien ihmisten käsiteltävissä, mutta aistii heti pienimmänkin epävarmuuden tai jännityksen, muuttuen itsekin samantien pelokkaaksi. Pelätessään se saattaa olla arvaamaton ja reakoida yllättävän nopeasti suomenhevosten vastaiseen tapaan, siis varoittamatta mitään ja sekuntien murto-osassa. Oikean ihmisten kanssa tamma on kuitenkin rehellinen ja kiltti, luottaen jollain tasolla myös vähän vieraanpaankin ihmiseen. Toki myös Surkulla on niitä tammapäiviä, jolloin mikään ei suju ja kaikki on aivan kauheata: näinä päivinä myös pelätään kaikkea mahdollista, säntäillään ja räjähdellään joka suuntaan. 

Hoitaessa Surku on aina valppaana ja tahtoo olla mukana kaikessa. Se onkin erityisen kiltti, antaa koskea joka paikkaan, nostaa jalkansa nätisti ja nauttii pääsääntöisesti vain saamastaan huomiosta. Myös pesu onnistuu hyvin ja kaikkein parasta onkin, kun joku oikein kunnolla hinkkaa harjan ja hännän tyveä tai oikein kovasti sään kohtaa, tai kaulan alta, tai oikeastaan mistä vaan. Mutta voihan jos pitää jotain suihkuttaa, vaikkapa ötökkämyrkkyä. Siitä neiti ei tykkää sitten yhtään, peläten mukamas sitä kummallista ääntä. Tai autappa armias jos jossain on joku haava, mitä pitäisi hoitaa. Silloin hoidettavaan kohtaan, eikä kymmenen senttiä sen säteelle, saa koskea, edes hipaista. Surku esittää silloin jos minkälaisia korkean koulun liikkeitä ja on ketterä kuin pikkuponi. Myös eläinlääkereistä ja noiden piikeistä ei tamma mitenkään erityisemmin välitä.
Varustaminenkin on iisiä, tosin, se kannattaa tehdä vasta siinä vaiheessa, kun kaikki muut on tehty ja itsellään on jo kamat päällä. Pelkkä kuolainten kilistely saa hevosen heräämään ja valmistautumaan henkisesti kuin fyysisestikin tulevaan koitokseen, ihan sama oltiin sitten menossa köpsöttelemään tai kilparadoille. 
Ihmisvilinää eikä sen kummemmin autoja tai työkoneita Surku ei säiky, mutta auta armias jos se koivun lehti oli eilen tuossa paikassa ja tänään kolme senttiä tuollenpa. Sitä voidaan säikkyä. Tai sitä vesilätäkköä. Tai sitä samaa postilaatikkoa.

Minkälaisen liikunnan muodossa tahansa Surku on aina herkkä ja reaktiivinen. Se tottelee pienimpiäkin apuja, eikä juuri koskaan paina kädelle. Vaikka sen mielipuuhaa onkin juokseminen ja kovaa meneminen, pieninkin käsky saa sen pysähtymään kuin seinään. Kilpailuviettiä sillä  on aina, ihan sama oltiinko kotona tai radoilla. Kovaa pitää päästä, etenkin jos joku uhkaa näkökentässä. 
Surku on myös vastikään opetettu satulaan. Kyllähän se selässään pitää, joten kuten. Apuja se tottelee vähän liiankin hyvin ja koko homma on vielä alkutekijöissään - kyllä sen kanssa maastossa pärjää, kunhan joku on henkisenä turvana. Tamman päähän ei tunnu mahtuvan, miksi se tuttu ja turvallinen ihminen onkin äkkiä hänen selässään, höpöttelemässä jotain omiansa.

Muiden hevosten kanssa Surku on yleensä alistuvainen, mutta eritoten leikkisä tapaus. Se tulee pääsääntöisesti kaikkien kanssa toimeen.

Siinä, missä kuvittelin aina Surkun jääneen surkeaksi, on se yllättänyt minut ihan positiivisesti. Se on suht helppo ja hieno hevonen, ihana pieni suomenhevoseni.